Pilvet riippuvat matalalla, kumpumaisina. Ilma on paksua, harmaa kirii muiden värien edelle. Raskaiden lumihankien luoma tunnelma ei houkuttele, jään mieluummin sisälle. Jotain on muuttunut, talvesta tuli pessimisti.

Vielä pari viikkoa sitten aurinko paistoi ja kaikkialla säihkyi. Hymyä, oravan jäjet hangessa, poskesta nipistävä pakkanen. Mihin kaikki katosi? Joku kyllästyi kirkuviin luistelijoihin ja lumienkeleitä tekeviin pikkutyttöihin. Enää ulos ei halua mennä, siellä ahdistuu. Kun astuu keskelle katua, kaikki tuntuu supistuvan, joka puolelta puristaa, hankala liikkua. Hidasta. Mikään ei tapahdu nopeasti. Ja kaikkia väsyttää. Tähän väliin olisi helppo hypätä talviunille, herätä vasta kun kevätaurinko ravistelee harteita.

Sulkeudutaan sohvan nurkkaan, lisätään hunajaa kuumaan teeveteen. Haikeiden elokuvien juoneen on nyt helppo samaistua, kirja toisensa jälkeen kertoo itsensä loppuun. Lumikola odottaa aidan kulmalla, sen ehtii myöhemminkin.

Kai tästäkin päivästä saisi siivoamalla kaunista.