Pilvet riippuvat matalalla, kumpumaisina. Ilma on paksua, harmaa kirii muiden värien edelle. Raskaiden lumihankien luoma tunnelma ei houkuttele, jään mieluummin sisälle. Jotain on muuttunut, talvesta tuli pessimisti.

Vielä pari viikkoa sitten aurinko paistoi ja kaikkialla säihkyi. Hymyä, oravan jäjet hangessa, poskesta nipistävä pakkanen. Mihin kaikki katosi? Joku kyllästyi kirkuviin luistelijoihin ja lumienkeleitä tekeviin pikkutyttöihin. Enää ulos ei halua mennä, siellä ahdistuu. Kun astuu keskelle katua, kaikki tuntuu supistuvan, joka puolelta puristaa, hankala liikkua. Hidasta. Mikään ei tapahdu nopeasti. Ja kaikkia väsyttää. Tähän väliin olisi helppo hypätä talviunille, herätä vasta kun kevätaurinko ravistelee harteita.

Sulkeudutaan sohvan nurkkaan, lisätään hunajaa kuumaan teeveteen. Haikeiden elokuvien juoneen on nyt helppo samaistua, kirja toisensa jälkeen kertoo itsensä loppuun. Lumikola odottaa aidan kulmalla, sen ehtii myöhemminkin.

Kai tästäkin päivästä saisi siivoamalla kaunista.

Tömähdys, huutoa. Silmät aukeavat hitaasti, korvat etsivät ympäriltään lisää havaittavia ääniä. Peiton alla on lämmintä, jalka ei tahdo astua viileälle parkettilattialle. Naurua. Varovaiset askeleet ovelle, kurkistus hämärästä huoneesta keittiöön. Pieniä pomppuja kiertäen ruokapöytää. Aamukahvia juova äiti rauhoittelee pikkuveljeä. Kyllä pukki vielä tulee, odota iltaan, ei se tänne näin aikaisin ehdi.

Tyttö kävelee huoneensa ikkunan eteen, siirtää varovasti verhon syrjään. Lumi leijailee hitaasti hänen silmiensä edessä, hiutale toisensa jälkeen kokoontuu yhteen, maa muuttuu valkoiseksi. Mustalla piha-aidalla istuu punatulkku. Tyttö kohottaa katseensa linnusta, naapuritalossa liikkui joku. Kymmenen sekuntia, aidan toisella puolella oleva ikkuna ei näytä enää niin tyhjältä. Siinä hän seisoo ja katsoo. Siinä hän vihdoin on, kolme metriä, aita, kaksi seinää. Ikkunalasi.

Samalla paikalla on asuttu viisi vuotta. Viisi vuotta aikaa katsella tuosta ikkunasta, toivoa vastausta katseeseen. Toivoa, että joku tulisi ja hymyilisi. Mutta ei niin ei käy koskaan. Mikko on harjoituksissa. Mikko on kaupungissa käymässä, Mikko nukkuu. Mikko ei koskaan oleskele huoneessaan, hän herää aamulla aikaisin ja lähtee. Vaikka kuinka yrittää, Mikko ehtii aina ensimmäiseen bussiin. Ikinä ei istuta vierekkäin, vaihdeta kuulumisia. Millainen ääni Mikolla on nykyään?

Nyt hän on siinä. Tyttö katsoo, poika katsoo. Kumpikaan ei uskalla tehdä mitään, ei halua rikkoa hetkeä. Tytön ajatusmaailmassa se on tärkeä, pojalle vain silmänruokaa. Ikkunassa hoikka ja kaunis Milla, vain pieni toppi päällään. Ruskeat hiukset huolettomasti sekaisin, selvästi vasta herännyt. Mikko hymyilee, Milla hymyilee varovasti takaisin.

Tyttö lähtee ikkunasta nopeasti. Hän näki hymyn. Hän näki sen, mitä oli kauan odottanut. Nopea, lämmin suihku. Laulua kuivatessa hiuksia, farkut ja tiukka t-paita. Ovikello soi, äiti pakenee keittiöstä piiloon aamutakkeineen. Tyttö avaa oven, ja katsoo samoihin silmiin uudelleen. Hei Milla, tulin vaan toivottaa hyvää joulua.

Kaksi lämmintä glögikuppia, tarjottimella pipareita. Hiljaista juttelua, vienoa naurua. Useita hymyjä. Miksei me koskaan aikaisemmin, miksei ikinä ennen? Vaikka näin lähekkäin asutaankin. Sama lukiokin, voidaan mennä yhdessä bussilla. Milla hymyilee, hänen unelmansa alkaa toteutua. Päivä on sittenkin vuoden paras. Myöhään illlalla, kun Mikko lähtee, tyttö soittaa parhaalle ystävälleen. Kaikki on hyvin, ensi vuodesta tulee hieno.

Lämmintä ja onnellista joulua.

moi rakas .

mua harmittaa; me puhutaan aivan liian harvoin. enkä tiedä ollenkaan miten pääsisin taas lähemmäksi, miten saisin juteltua sun kanssa. haluaisin kertoa sulle niin paljon eri asioita. ja nyt vasta huomaan, miten monia virheitä oon tehnyt sun lähelläsi, miten raskaalla kädellä arvostelin kaikkea, en tyytynyt mihinkään. vaadin ihan liikaa. mua jopa alkoi ärsyttämään ne tavaksi tulleet päiväunet, olin siinä, mutten suostunut nukkumaan. pidin itseni hereillä, kirosin sitä kuinka tylsää mulla oli aina silloin. toivoin, että heräisit nopeaa, mutten silti raaskinut herättää. se on vain yksi esimerkki. nyt tajuan, miksi aina halusit nukkua. jos oikeasti väsyttää, niin kyllähän sitä tarvitsee lepoa. mun oma olo on nyt tyhjä ja väsynyt, lopen kyllästynyt kaikkeen. mieli haluaisi vain jäädä sinne pimeään, lämpimään, nukkumaan. en silloin vielä tajunnut asioita; lopulta perfektionisti kutitteli jalanpohjasta, ja nyt vasta lopetin nauramisen. ei kukaan voi olla täydellinen, miksi ajattelin niin? ei sussa ole mitään vikaa.

kaikki ihmiset muuttuu, jotkut nopeaa, jotkut hitaata. kumpi muutos tässä nyt on tapahtumassa? en enää osaa reagoida siihen, mitä teet tai sanot. joka päivä tuntuu, että ajaudutaan vain kauemmaksi toisistaan. en saa enää otetta, käsi liukuu pois. katoatko jonnekin, vai onko täältä piiloon juossut sittenkin minä? 1-2-3-4, enempää aikaa ei tarvita. välillä tuntuu, että jossain nurkassa näkee vilahduksen tutusta kultaisesta ihmisestä. pienen ajan kuluttua kaikki on kuitenkin harhaa, etsijä vain kuvitteli löytävänsä muut leikkijät. mutta onko tämä vain peliä? kaikki tuntuu paljon vakavammalta.

rakastan sitä, kun kännykkä piippaa. hymy leviää huulille, täysin odottamatta ilmoittelet itsestäsi. silti aika tuntuu joskus loppuvan nopeaa, jutut jäävät kesken, kaikkea ei saada irti. koivu pitää kiinni viimeisestä lehdestään, ei päästä sitä tuulen vietäväksi. jäljelle jää salaperäinen tunnelma, innokas odotus seuraavaan kertaan. jos silloin saisi kuiskauksena kuulla salaisuutesi? kamerat pois, vieno hymy. sinä olet kaunis, se on totta.

en osaa auttaa, en itseäni enkä sinua. vaikka oma olo on nykyään niin tyhjä, yritän unohtaa sen. sinä olet tärkeämpi, sinä tarvitset jotain. tarvitset jotain, mitä en osaa tehdä, mitä en voi antaa. mutta minä yritän, älä sinäkään jätä asioita tähän. kukaan ei onnistu yksin, minä tarvitsen sinua, sinä tarvitset minua. me ollaan kahdestaan parempi, sydämenpuolikkaat täydentävät toisensa.

viimeiseksi mietin, kirjoitinko sittenkään tätä sinulle. ajatukset virtaavat puron lailla moneen suuntaan, vesi jaukautuu useampaan lampeen. täytyy vain ottaa kaarnavene kiinni, kun se osuu omalle kohdalle, omaan puroon. joku on laskenut monta purjetta vesille..

Vihdoinkin se on ohi. Kaikki tuntui loputtomalta, ympärillä ei nähnyt mitään muuta, maailma oli pieni ja harmaa. Syksy on itkenyt viimeisenkin sateensa, heitetään kumisaappaat nurkkaan ja tehdään lumienkeli.

Katsoin ulos auton ikkunasta; vesi juoksi silmien edessä, puut huojuivat paikoillaan koruttomina, ihmiset kävelivät tuulta vastaan tummissa vaatteissaan, kaikki kantaen kauppakasseja. Masennuin, missä värit? Joka puolella valkoista ja mustaa, mustaa ja valkoista. Musta pyörätie, sitä tallaavat valkoiset kengät. Musta takki, sen ympärille kiedottu valkoinen kaulaliina. Valkoinen kauppakassi, sitä pitelevä musta hanska. Valkoinen taivas, sitä tuijottava musta mieli.

Joskus halusin pukea päälleni kirkkaankeltaisen sadetakin, vetää jalkaan punaiset saappaat ja pään päälle levittää vaaleanvihreä sateenvarjo. Halusin lähteä hyppimään noiden kaavoihinsa kangistuneiden ihmisten keskelle. Yrittää saada hymy edes muutaman väsyneen kotiäidin poskille.

Silloin joku voisi katsoa auton ikkunasta; vesi juoksee silmien edessä, puut huojuvat hiljaa paikoillaan huokaillen tylsyyttään, ihmiset kävelevät vastaan mutkittelevia pyöräteitä mustissa vaatteissaan, vetäen huppua syvemmälle päähänsä. Kaikkialla mustaa, harmaata, valkoista. Sitten, alikulkusillan luona risteyksessä, jotain erikoista. Tietä pitkin tanssii tyttö, laulaen. Puettuna kaikkiin niihin väreihin, jotka viereinen koivu pudotti oksiltaan. Tyttö hymyilee jokaiselle ohikulkijalle, pienille lapsille hän jakaa värikkäitä tikkareita. Pakostakin tuollainen herättää jokaisessa ajatuksia, moni nauraa: hulluko tuo on, mitä se luulee tekevänsä? Mutta nauraapa kuitekin, hymy on saatu kasvoille, tavoitteeseen päästy.

Mikseivät ihmiset ajattele joskus muitakin kuin itseään? Suomessa voitaisiin ottaa viikon mittainen kampanja, jonka tarkoituksena on saada edes yksi ihminen iloiseksi joka päivä. Oma tavoite se on ollut jo kauan, nauravia kasvoja on kaunista katsoa. Tuntuu palkitsevalta, kun saa toisen ihmisen hyvälle tuulelle.

Nyt masentava syksy on ohitettu, tilalle hiipii joulu. Se huokaileekin jo aivan uudenlaista tunnelmaa..

Et sä voi tykätä siitä, se on väärin. Ei se ole sun arvonen, usko mua. Kyllä mä tiedän..
Voiko rakkaus olla koskaan väärin? Rakastaminenhan on tunteita, ei tietoa. Kuinka kukaan voi siis väittää, miten asioiden pitäisi mennä? Ja vielä pienenä lisänä, eivätkö kaikki ihmiset ole samanarvoisia?

Rakkautta kuvaillaan niin lukemattomilla tavoilla. Tyttöjen ajatusmaailmassa se piirrettynä esittäisi jotain utuisen kaunista paikkaa, jonka pääväri olisi rauhallinen punainen ympärillään pastellisävyjä. Polkua pitkin kävelisi komea poika ja hymyilisi. Tulisi eteen ja halaisi hellästi, kuiskaten korvaan kulta mä rakastan sua aina. Herkkiä unelmia.
   Toisinaan taas rakkaus on tulista tunnetta tai toisen kaipuuta. Itkua, naurua. Onnellisuutta, huolta. Vastuuta. Pääsanoiksi voidaan varmaan värittää hellyys ja lämpö, toiveista ikuisuuteen.

Rakkaus osaa olla myös piinaava. Ystäväpiirissä masennellaan, kun yksi ei tunnukaan oikealta ja toinen taas tuskailee sitä, ettei poika huomaa häntä ollenkaan. Kolmannella ei ole puhelin piipannut pariin päivään, en kyllä uskalla tehdä aloitetta, onko rakkaus hiipumassa? Sitä sanotaan, että todellinen rakkaus kestää kaiken. Toki, voihan se rakkaus kestää, mutta kestääkö rakastaja? Joskus mielen valtaa niin suuri henkinen tuska ja ikävä, epäröinti ja luottamuksen puute, että lopulta tuntuu jäävän kaiken alle. Lasti painaa, ei tiedä mitä tehdä tai minne mennä, miten saada asiat selviämään. Toiselle ei uskalla puhua, tai jutellessa ei saa haluamiaan vastauksia. Romahdus kyyneleineen alkaa saavuttaa, ei sitä pääse pakoon. Minne sen pystyisi karistamaan? Jos olemassa on yleinen rikottujen luottamusten hautausmaa, haluaisin tietää osoitteen.

Jotkut ihmiset ovat täynnä rakkautta, ja heillä on myös selvä tarve jakaa sitä ympärilleen. Vähän flirttiä, ja pian kainalossa keikkuu joku, jolle uskotellaan ikuista onnea ja kahdenkeskeisiä iltoja. Mutta ovatko maailmassa sittenkään vain he kaksi? Tähdet kiipeävät taivaalle, valomerkki. Aika lähteä nyt, nähdään rakas. Hyvänyönsuukko. Kotiovella kännykkä esiin, hei voidaanko nähdä huomenna? Mulla on ikävä. Anteeksi etten tänään ehtinyt, äiti ajoittaa siivouspäivät tosi huonosti. Olet ihana.
Pakko antaa kunnioitusta näille ihmisille, jotka tietävät rakkaansa pettämisestä. On oltava henkisesti todella vahva, ettei yön koputtaessa ovelle lähde mukaan. Yö tietää määränpään, tietää jokaisen osoitteen. Mutta yö ei huutele niitä ympäriinsä. Se sulkee hiljaa yhden kerrallaan syliinsä, katsoo toisen tuskaa ja yrittää herättää auringon takaisin taivaalle.
Samalla kerralla tekee myös mieli antaa pieni kopautus päähän. Onko se oikein, että antaa rakkaansa seurustella yhtä aikaa kahden kanssa? Tähän peliinhän ei ole annettu sääntöjä, jokainen saa sitä toteuttaa tavallaan. Usean perässä juokseminen ei vain ole yleisesti kovin hyväksyttyä, ja tuskin sitä tullaan koskaan täällä hymyssä suin katsomaankaan. Suomi  ei ole kaksiavioisten maa.

Kaikesta selviää, kun ajattelee asioita molempien kannalta; sekä itsensä, että ihastuksensa. Kuka haluaisi elää siinä tiedossa, että kun nyt ihanan päivän jälkeen hän lähtee, minä menen itse nukkumaan ja toisaalla vietetään taas helliä hetkiä? Haha, tämä onkin mun peli, tervetuloa mukaan. Toivottavasti olet hyvä häviäjä, et nimittäin tule koskaan voittamaan. Kauniita unia, kulta.